Tää on verta, ei kyynelii..

Veri vuotaa näistä käsistä,
mutta sä et käsitä,
musta vaan tuntuu,
et kukaan ei välitä,
koska ne ei nää,
mitä on mun sisällä,
mun sydämessä,
liian syvällä.

!

Opettelen rakastamaan itseäni enemmän. Opettelen rakastamaan elämää enemmän. Opettelen arvostamaan asioita enemmän. Opettelen myös antamaan anteeksi. Itsellenikin saan antaa anteeksi.

Haluisin vaan hengittää

Mä haluisin vaan pysähtyy ja hengittää,

ees vähän korkeemmalla lentää tääl,

ja pakko taistella ku pakoon ei pääse,

tää taistelu, ehkä joskus taakse jää se,

ja möröt ei mua enää seuraa,

turhan monesti kuitenkin liian lähel reunaa,

en kai koskaan lopeta tätä juoksemista,

mitä kaikkee pakenen, pitkä on lista,

tuntuu et jokainen reitti vie lähtöpisteeseen,

aina uudestaan sorrun samaan virheeseen,

vaikee lentää ku siivet rikki hakattu,

mut ja mun tunteet seinään nakattu,

ja joku mun pään sisäl huutelee,

pitäs pysähtyy ja oppii kuuntelee,

mut mä huudan takas et ääni vaikenis,

et se katois ja lopulta pois menis,

tääl välil vaikee ittensä peilistä tunnistaa,

ei auta et maailmalta silmänsä ummistaa,

tää on mun maailmaa, mun näkökenttä sekava,

samal elän unelmaa?, samal aivan HUKASSA!

 

 

Tämmöstä tekstiä syntyy aamuyön pimeinä tunteina ku ei vaan saa unta..

Hello again!

Jääny hetkeks tää kirjottaminen. Blogin pitäminen. Ei oo ollu voimia. Ei oo kiinnostanu. Nyt tuli mieleen et vois kirjotella taas. Saapahan maailma lukea mitä mulle kuuluu. Niin, mitä mulle kuuluu? Helvetin vaikee kysymys. Ei siihen voi vastata yhellä sanalla. Eikä kahella. Mä en tiedä. Hyvää sekä huonoa. Kait se valo yrittää paistaa tähänkin risukasaan. Tunnen itseni tällä hetkellä risukasaksi. Tuntuu et mulla ei oo arvoa, ei merkitystä. Ei paikkaa täs maailmassa. Ja mul on paha olla. Tai sit oon vaan sokee. Ja pessimisti. Ei, oon oikeesti optimisti. Ainakin puolet ajasta. Optipessimisti. Tai jotain sen suuntasta.

Aikaa on vaa kulunu, tuntuu et pari kuukautta on taas vaa melkeen niinku lipunu ohi. Paljon ollu sitä tunnetta et kattelee vaa omia tekemisiään vierestä. Tää on elokuvateatteri. Tää mun elämä. En tiedä pitäskö nauraa vai itkeä. Ehkä molempia. Ja onhan täs molempia tullu tehtyä. Paljon suuria tunteita. Paljon elämän miettimistä. Silti tuntuu et ne vastaukset ei ikinä aukene. Ainakaan vielä.

Yks iso asia: mä oon alottanu nyt traumapsykoterapian. (Vai mikä se oli?) Noh, kuitenkin, uskon et siitä on mulle apua. Siitä on jo ollu mulle apua, vaikkakin vasta muutamia kertoja käyny. Mä sain kokemuksen heti ekalla terapiakäynnillä et tässä on ihminen joka voi auttaa, eli mahtava homma.

Tässä tämä vuodatus tällä kertaa. Nyt kun taas innostuin niin kirjottelen piakkoin lisää. :)

sydän hiljaa itkee

Pää täynnä on kysymysmerkkejä,
ajatuksista ei saa selkeitä,
ne vaan juoksee liian kovaa,
eikä mulla oo seinää mihin nojaa,
ja pelko mun mieleni valtaa,
se johtaa mua harhaan,
oon ihan yksin täs loukussa,
niinku mato riippumas koukussa,
yksin oman mielen vankina,
ei kahleita, silti vankila

välil tunnen olevani sitkee,
mut mun sydän hiljaa itkee,
ilman avaimii ei kai lukot aukea,
elämä sumua olotila raukea,
pieni tyttö mun sisällä kai asuu,
se joka ei oo saanu joskus apuu,
patoutuneita sen kyyneleet,
sanatkin kai pois lentäneet,
oikeesti se tyttö haluis huutaa,
mut se hymyilee ei osaa enää muuta,
ei olotilaa puhumalla pois saa,
onko enää mitään mikä helpottaa

liian raskaalta tuntuu tää elämä,
joku sano et on eteenpäin mentävä,
välillä on olo niin lentävä,
toisinaan mieli on selkeä,
ehkä mä mietin liikaa tätä kaikkee,
mut ei vaan jaksa, tää on nii vaikeet,
mun päässä vieraita ajatuksia,
sinne kuulumattomia,
ääniä niin kaukaisia,
mikähän tän kaiken laukaisija,
mul on paha olla en haluu olla hengissä,
mut ei kai helpompaa muidenkaan kengissä,
mä toivon vaan et joku näkis mun hädän,
olis mun vierellä pysähtys tähän.

Unta ja unettomuutta.

Nukkumaan meno ja pelko. Turvattomuus. Aamuyöstä heräily. Painajaiset. Aamuahdistus. Sekavat ajatukset. Pelko tulevasta päivästä. Toivottomuus. Ja aivan liikaa univelkaa. Näistä on minun yöni ja aamuni tehty.

Tästä voi silti tulla hyvä päivä. Toivon ainakin. Ei, en toivo, uskon niin. Jos jotain haluaa siihen täytyy uskoa. Uskoa ja juosta kohti maalia. Pienin askelin kohti suurempaa päämäärää. Pitää vaan muistaa edetä tarpeeksi hitaasti. Nyt ei ole kiire. On aikaa. Aikaa joka ahdistaa, mutta aika kuluu ja elämä menee eteenpäin. Omalla painollaan.


Uskallatko nukahtaa,
antaa mörköjen mennä,
Unimaailmaan sukeltaa,
siellä hetken lennät,
Aamuyö niin loputon,
uni päästää irti,
Aika hidas lohduton,
mutta aamu tulee silti.

Ulkopuolella

Sekamelska sisälläni,
Olen ulkopuolella itsestäni,
Kuljen täällä kuin aave,
Tasapaino kaukainen haave,
Tyhjyys minut valtaa,
Mikä totta mikä harhaa,
Olenko olemassa ollenkaan,
Kun en pysty edes tuntemaan.